Riita- tai rikosasian oikeudenkäynnissä asiamiehet esittävät pääkäsittelyn päätteeksi oikeudenkäyntikululaskunsa. Ne eivät ole kuitenkaan laskuja, vaan vastapuolta kohtaan esitettävän oikeudenkäyntikuluvaatimuksen erittelyjä. Päämiehensä maksettavaksi asiamies on sen sijaan lähettänyt – tai lähettää – varsinaisen laskunsa. Asiamiehellä ei pidä olla erisuuruisia laskuja tai maksuvaatimuksia eri relaatioita varten, mutta kysymys siitä, onko veloitusten kohtuullisuutta arvioitava eri yhteyksissä samoin vai eri perustein, on ollut tulkinnanvarainen. Menettelytapa, jossa asiakkaalle lähetetään ensimmäinen lasku vasta oikeudenkäynnin päätyttyä, on aika ajoin luonut houkutuksia myös epämääräisiin veivauksiin.
Asianajajia koskevan palkkio-ohjeen (Asianajotoimintaa koskevia säädöksiä ja ohjeita, B 03) mukaisesti asiakkaan maksettavaksi asetettavan palkkion on oltava oikeassa suhteessa tehtävän laatuun ja sen vaatimaan työn määrään sekä muutoinkin kohtuullinen. Laskussa pitää olla tehtävän laatuun ja laajuuteen nähden tarkoituksenmukainen erittely, jonka perusteella asiakas voi arvioida laskun sopimuksenmukaisuutta ja kohtuullisuutta.
Hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden mukaan tehtävästä asiakkaalle aiheutuneet kustannukset on pyrittävä perimään vastapuolelta silloin, kun siihen on edellytyksiä.
Oikeudenkäymiskaaren (4/1734, OK) 21:1:n mukaisesti asianosainen, joka häviää asian, on lähtökohtaisesti velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Korvattavia oikeudenkäyntikuluja ovat luvun 8 §:n mukaan muun muassa asiamiehen tai avustajan palkkiosta aiheutuneet kustannukset. Luvun 14 §:ssä on säädetty oikeudenkäyntikuluvaatimuksen erittelystä.
Kun seuraavassa tarkastellaan oikeudenkäyntitoimeksiantoa hoitavan asianajajan toimintaa, samat näkökohdat koskevat soveltuvin osin myös muita oikeudenkäyntiasiamiehiä tai -avustajia.
Asianajajia koskevan palkkio-ohjeen mukaan asianajolasku voidaan asettaa asiakkaan maksettavaksi tehtävän laadun, laajuuden ja muiden olosuhteiden perusteella kohtuullisin väliajoin tai oikeusasteittain. Laskuttaminen oikeusasteittain ilmentää perinteisempää menettelytapaa, kun taas varsinkin suuremmat asianajotoimistot ja enenevässä määrin muutkin laskuttavat työstään kuukausittain.
Oikeusturvavakuutuksella rahoitettavissa jutuissa yleinen peruslähtökohta on oikeusasteittain toteutuva laskutus, vaikkakin sinällään tämä koskee vain vakuutuksenantajan velvollisuutta korvata vakuutetulle vakuutustapahtumasta aiheutuneita kustannuksia. Asianajaja voi seurata omassa laskutuksessaan tätä sääntöä tai sopia asiakkaan kanssa esimerkiksi kuukausilaskutuksesta.
Kun esimerkiksi käräjäoikeudessa ovat pääkäsittelyn päättyessä esillä oikeudenkäyntikuluvaatimukset, puheenjohtaja saattaa pyytää asiamiehiltä ”laskut”. Moni asiamies esittää tässä yhteydessä vedoslaskuksi otsikoidun asiakirjan, josta ilmenevät vaatimuksen suuruus ja ne toimenpiteet (ja kulut), joista kokonaismäärä syntyy. Vedoslasku sisältää kaikki kirjatut veloitukset ja mahdollisesti myös varaumia tuleville toimenpiteille.
Sanana ”vedoslasku” heijastaa perinteistä menettelytapaa: asianajaja ei ole vielä asettanut asiakkaansa maksettavaksi yhtään laskua, eikä asiakas ole välttämättä vielä edes arvioinut laskutuksen kohtuullisuutta omalta kannaltaan.
Jos asianajaja tällaisessa tilanteessa voittaa juttunsa ja käräjäoikeus velvoittaa vastapuolen korvaamaan vaaditut oikeudenkäyntikulut kokonaisuudessaan, asian myöhempi jatko on yksinkertainen: asianajaja lähettää asiakkaansa maksettavaksi vastaavan suuruisen laskun, mutta asiakkaalle ei aiheudu lopullisesti maksettavaa (edellyttäen, että kulut saadaan vastapuolelta perityksi eikä ratkaisu muutu ylemmässä oikeusasteessa).
Sen sijaan jos asianajaja häviää juttunsa tai käräjäoikeus voittotapauksessa ei määrää kaikkia vaadittuja oikeudenkäyntikuluja korvattavaksi, voi aiheutua komplisoidumpi asetelma. Erityisesti tämä koskee sitä, että käräjäoikeus voittotapauksessa katsoo, etteivät kaikki toimenpiteet ole olleet tarpeellisia tai niihin käytetty aika (ehkä yhdistettynä tuntiveloitustasoon) on ollut liiallinen.
Näin harkitessaan käräjäoikeus soveltaa OK 21:1:ää, jossa arviointiperusteena mainitaan toimenpiteiden tarpeellisuus ja oikeudenkäyntikulujen yleinen kohtuullisuus. Kysymys siitä, onko tuomioistuimen arvio vaatimuksen liiallisuudesta auktoritatiivinen kannanotto vain vastapuolen vai myös asianosaisen itsensä maksuvelvollisuuden kannalta, on ollut pitkään tulkinnanvarainen.
Jonkin verran paradoksaalisena voidaan pitää sitä, että vain juttunsa kokonaan tai osin voittaneen asianajajan palkkion kohtuullisuus voi päätyä tuomioistuimen puntaroitavaksi (ellei kysymys ole valtion varoista maksettavasta oikeusapupalkkiosta).
Esimerkkinä voidaan mainita aineistoltaan laaja ja ehkä oikeudellisestikin monimutkainen talousrikosjuttu: jos vastaaja on pyrkinyt hankkimaan mahdollisimman laadukkaan puolustuksen, valtion korvattavaksi vaadittavat oikeudenkäyntikulut kasvavat suuriksi. Jos kova työ tuottaa tuloksen ja syyte hylätään, avustajan palkkio päätyy tuomioistuimen arvioitavaksi – ja hyvin usein se katsotaan valtion korvausvastuun kannalta liian suureksi.
Useissa voitolliseen lopputulokseen päätyneissä jutuissa kuluvaatimuksen leikkaaminen ei johda siihen, että palkkion määrä otettaisiin asianajajan ja asiakkaan välisessä suhteessa uuteen tarkasteluun. Mitään tutkittua tietoa tästä ei ole käytettävissä, mutta perusteltuna oletuksena voitaneen pitää, että kyseinen johtopäätös koskee useammin kuukausiveloituksella hoidettavia juttuja kuin niitä, joissa ensimmäinen lasku lähetetään vasta oikeudenkäynnin jälkeen.
Tarkasteltaessa asianajajan palkkion määräytymistä suhteessa laissa säädettyyn sovellettavaksi tulee kauppakaaren (3/1734, KK) 18:5, jonka mukaan asiamiehellä on oikeus saada kohtuullinen palkka vaivastansa. Pykälä on lain tasolla ainoa säännös, jossa on yleisesti säädetty asianajajan palkkion kohtuullisuudesta suhteessa omaan asiakkaaseen.
Oikeuskirjallisuudessa Antti Jokela (Oikeudenkäyntikulut ja maksuton oikeusapu, 2., uudistettu painos, Alma Insights 2019, s. 88–89) on katsonut, että KK 18:5:n mukaista palkkion kohtuullisuutta on arvioitava samoin perustein kuin oikeudenkäyntikuluvaatimuksen kohtuullisuutta OK 21:1:ää sovellettaessa.
Hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden kommentaarissa (Asianajajaliitto 2011, s. 30) on puolestaan katsottu, että palkkion kohtuullisuutta voidaan arvioida eri tavoin asianajajan ja tietyn asiakkaan välisessä suhteessa ja toisaalta oikeudenkäynneissä vaadittaessa vastapuolelta kulujen korvausta. Tätä tukee myös palkkio-ohjeen viittaus palkkion sopimuksenmukaisuuteen.
Toisaalta jos asianajajan laskutus päätyy palkkioriitana Suomen Asianajajien (ent. Asianajajaliitto) valvontalautakunnan arvioitavaksi, tuomioistuimen kannanotolle oikeudenkäyntikulujen määrästä annetaan yleensä myös tässä yhteydessä painava merkitys. Samoin oikeusturvavakuutuksella rahoitettavissa jutuissa vakuutusyhtiö tapaa ottaa tuomioistuimen arvioinnin huomioon päättäessään vakuutetulle maksettavasta korvauksesta.
Laskun määrään saatetaan palata asianajajan ja asiakkaan välisessä suhteessa myös sellaisessa tilanteessa, jossa tuomioistuin ei ole tappiotapauksessa ottanut palkkion määrään lainkaan kantaa. Jos asianajaja on lähettämässä ensimmäisen (ja ehkä samalla ainoan) laskunsa asiakkaalle vasta tuomion antamisen jälkeen, oikeudenkäynnin lopputulokseen pettynyt asiakas voi pitää laskun määrää – tai jopa laskun lähettämistä ylipäätään – kohtuuttomana.
Sinällään tämä huomio liittyy vain pieneen osaa kaikista hävityistä oikeudenkäynneistä. Ongelmat koskevat erityisesti tapauksia, joissa asiakas ei ole ymmärtänyt, että ”varman jutun” asianajokulut voivat lopulta päätyä, osin tai kokonaan, hänen itsensä maksettavaksi. Mahdollista on sekin, ettei asiakkaalla ole ylipäätään taloudellisia edellytyksiä suuremman laskun maksamiseen, mistä hänen asianajajansakin on saattanut olla perillä.
Asianajo-oikeudessa on vanhastaan puhuttu pactum de quota litis - ja pactum de palmario -palkkiomalleista. Ensiksi mainitussa asianajaja sopii asiakkaan kanssa erityisen osuuden saamisesta siitä, mitä toimeksiannossa kyetään voittamaan. Jälkimmäinen koskee sitä, että asianajalle sovitaan maksettavaksi lisäpalkkio jutun voittamisen tapauksessa.
Kumpikaan näistä malleista ei suoraan koske sitä, että asianajaja ja asiakas sopivat palkkion maksamisen velvollisuudesta vain siinä tapauksessa, että juttu voitetaan ja/tai vain siihen määrään saakka, mikä saadaan perityksi vastapuolelta. Esimerkiksi pactum de palmario -mallissa asianajaja saa joka tapauksessa peruspalkkion ja erikseen sovittava korotusosa maksetaan voittotapauksessa sen päälle.
Tällaiset palkkiomallit ovat joissakin maissa suhteellisen yleisiäkin ja samalla osa prosessuaalista järjestelmää. Suomessa sovellettava OK 21:1 ei puolestaan niitä tunnista. Pykälään rakennettu logiikka on sen sijaan se, että ensin asianosaiselle aiheutuu oikeudenkäyntikuluja ja tämän jälkeen voidaan antaa ratkaisu siitä, onko vastapuoli velvoitettava ne kokonaan tai osin korvaamaan.
Tavalla tai toisella ehdolliseksi sovittujen palkkioiden yleisyydestä Suomessa ei ole tutkittua tietoa käytettävissä, mutta yleisesti vaikuttaa siltä, että joillakin asianajajilla on ollut niitä käytössä. Asianajaja on saattanut tuoda järjestelyn luonteen avoimesti tuomioistuimessa esille, mutta myös tapauksia, joissa siitä ei ole haluttu kertoa, on voinut hyvinkin olla.
Syy sammutetuin lyhdyin ajamiseen on epäilemättä se, että asianajaja on epävarma siitä, että jos hän kertoo järjestelyn luonteesta tuomioistuimelle (ja vastapuolelle), katsooko tuomioistuin kyseiselle asianosaiselle ylipäätään aiheutuneen sellaisia oikeudenkäyntikuluja, joita voidaan määrätä korvattavaksi.
Selvää lienee, että jos asianajaja esimerkiksi toteaa tuomioistuimessa sopineensa asiakkaan kanssa palkkion maksamisesta joka tapauksessa 10 000 euron määrään saakka ja lisäksi 5 000 euron lisäkorvauksesta voittotapauksessa, tuomioistuin ei anna kuluratkaisua, jossa vastapuoli velvoitetaan korvaamaan 15 000 euroa. Sama kysymyksenasettelu vaikuttaa koskevan yhtä lailla sitä, jos palkkio on sovittu kokonaan ehdolliseksi.
Järjestelyn luonteesta vaikeneva asianajaja ottaa riskin siitä, että hänen menettelyään arvioitaisiin petoksena tai sen yrityksenä (ns. prosessipetos). Tähän tarkastelukulmaan vääjäämättä päädytään, jos tuomioistuimen päätösharkinnan kannalta on merkitystä sillä, ovatko oikeudenkäyntikulut tosiasiallisesti aiheutuneita vai sellaisia, jotka ”aiheutuvat” vain siinä tapauksessa, että vastapuoli velvoitetaan ne korvaamaan.
Samaan asiaan liittyy myös toisenlainen, veloitusten kertymisen määrää koskeva näkökulma. Jos asianajaja on sopinut palkkionsa osin tai kokonaan ehdolliseksi, tämä voi luoda houkutuksen kirjata veloituksia yläkanttiin – oma asiakas kun ei ole niitä mitenkään kontrolloimassa. Lisäksi, jos asianajajalla on useita ehdollisen palkkion sopimuksia, voi kasvaa houkutus yrittää hakea praktiikalle voittotapauksista katetta laajemminkin.
Sisältönsä puolesta sana ”oikeudenkäyntikululasku” puoltaa paikkaansa silloin, kun avustajan palkkio maksetaan valtion varoista oikeusapupalkkiona. Muissa yhteyksissä sen käyttö on sitä vastoin omiaan vahvistamaan ajatustapaa, jossa ei jäsennetä eroa asiakkaan maksuvelvollisuuden piiriin kuuluvan palkkion ja vastapuolen maksettavaksi vaadittavien (tästä palkkiosta suurimmalta osin muodostuvien) oikeudenkäyntikulujen kesken.
Menettelytapa, jossa asianajaja lähettää ensimmäisen laskun asiakkaalle vasta oikeudenkäynnin lopputuloksen selvittyä, voi olla omiaan johtamaan myös siihen, että kertyneiden veloitusten tarpeellisuutta ja kohtuullisuutta arvioidaan ensimmäisen kerran vasta tuomioistuinkäsittelyn yhteydessä – jos silloinkaan, sillä kaikkiin kuluvaatimuksiin ei ylipäätään tule tuomioistuimen kannanottoa.
Se vakuutusyhtiöiden noudattama käytäntö, että korvauksia maksetaan oikeusasteittain, siis vasta tuomion saamisen jälkeen, on sinällään ymmärrettävä, koska vakuutusyhtiön mahdollisuudet arvioida ”keskeneräisen” työn veloitusten kohtuullisuutta voivat olla vajavaiset ilman tuomioistuimen tukea. Silti myös tämä käytäntö ohjaa siihen, ettei veloitusten kontrollointi toteudu jatkuvana prosessina toimeksiannon edetessä.
OK 21:1:n tarkoitus toteutuu parhaiten silloin, kun vastapuolelta vaadittavien oikeudenkäyntikulujen tarpeellisuus ja kohtuullisuus on arvioitu asianajajan ja asiakkaan välisessä suhteessa jo aikaisemmassa vaiheessa. Selkeimmin tämä tapahtuu niin, että palkkion suhteen ensisijainen maksuvelvollinen – asiakas itse tai joissakin tapauksissa vakuutusyhtiö – saa määrävälein, kuten kuukausittain, hyväksyttäväksi siihenastisen laskun.
