Kun oikeudenkäynnissä kuultava kieltäytyy kertomasta liikesalaisuudesta, tuomioistuin joutuu ottamaan kantaa kieltäytymisen perusteeseen ilman, että sillä on tarkempaa näkymää liikesalaisuudeksi väitettyyn tietoon. Sama koskee sellaisen editiovaatimuksen ratkaisemista, jossa on tarpeen arvioida, sisältääkö pyydetty asiakirja liikesalaisuuden. Käytännössä punninta joudutaan tekemään pitkälti sen perusteella, millaiset tiedot ovat yleensä tai tyypillisesti liikesalaisuuksia. Samalla on pidettävä mielessä, että liikesalaisuuden yleinen määritelmä on tarkoitettu tulkittavaksi tiedon sisällöllisten ominaisuuksien mukaan.
Oikeudenkäymiskaaren (4/1734, OK) 17:19:n mukaan liikesalaisuudesta saa kieltäytyä todistamasta, jolleivät erittäin tärkeät syyt ottaen huomioon asian laatu, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja seuraukset sen esittämisestä sekä muut olosuhteet vaadi todistamista.
Pykälä antaa vaitiolo-oikeuden, mutta ei velvoita vaikenemaan. Oikeuteen saa vedota kuka tahansa oikeudenkäynnissä kuultava, eli henkilön ei tarvitse olla esimerkiksi liikesalaisuuden haltija tai tämän palveluksessa. Edellytyksenä ei ole liioin, että henkilöä sitoisi aineellisoikeudellinen tai sopimusperusteinen salassapitovelvollisuus.
Jos kuultava vetoaa vaitiolo-oikeuteensa, hänen on OK 17:23.1:n mukaisesti ilmoitettava kieltäytymisen peruste ja saatettava todennäköiseksi sitä tukevat seikat.
OK 17:40.1:n mukaisesti tuomioistuin voi määrätä asiakirjan tuotavaksi tuomioistuimeen, jos asiakirjalla voi olla merkitystä näyttönä. Editiovaatimuksen kohteena oleva henkilö tai yhteisö voi vastustaa asiakirjan luovuttamista vetoamalla siihen, mitä OK 17:19:ssä on säädetty liikesalaisuudesta. Kieltäytymisoikeus on pääsääntö, mutta se voidaan murtaa samoin perustein kuin kuultavan vaitiolo-oikeus.
OK 17:19:n mukainen kuultavan vaitiolo-oikeus punnitaan itse kuulemisen yhteydessä. Jos henkilö vetoaa liikesalaisuuteen perusteena olla vastaamatta kysymykseen, tuomioistuimen on otettava kantaa kieltäytymisen oikeutukseen. Asian yleisen luonteen takia kuultava ei ilmoita itse liikesalaisuuden sisältöä, vaan perustelee vaikenemisensa yleisemmällä tasolla.
Tilanne on sama editiovaatimusta vastustettaessa. Se asianosainen tai sivullinen, johon editiovaatimus on kohdistettu, väittää vaaditun asiakirjan sisältävän liikesalaisuuksia ja perustelee kantansa yleisellä tasolla. OK 17:40.2:n mukaisesti editiovaatimuksen kohteena olevaa voidaan tarvittaessa kuulustella tuomioistuimessa, ja myös asiaan liittyviä todisteita voidaan ottaa vastaan.
OK 17:19:ää sovellettaessa tulee noudatettavaksi liikesalaisuuslain (595/2018, LSL) 2 §:n 1 kohdan määritelmä liikesalaisuudesta. Taustaksi voidaan todeta, että yleisimmin kun tuomioistuin soveltaa tätä määritelmää, se pystyy ottamaan kantaa nimenomaiseen tietoon, esimerkiksi jostakin asiakirjasta ilmenevänä. Päätösharkinnalle on tällöin riittävä informaatioperusta.
Esimerkkinä voidaan mainita liikesalaisuuden loukkausta koskeva riita-asia, jossa tuomioistuin arvioi, täyttääkö loukkauksen kohteena ollut tieto liikesalaisuuden edellytykset. Samoin tuomioistuimella on riittävä informaatioperusta silloin, kun on tarpeen määrätä oikeudenkäyntiasiakirjan salassapidosta oikeudenkäynnin julkisuutta koskevan lainsäädännön nojalla.
OK 17:19:ää ja 17:40:ää sovellettaessa tilanne on kuitenkin toinen: tuomioistuin arvioi, onko asianomaisella henkilöllä tai yhteisöllä velvollisuus kertoa jostakin seikasta tai luovuttaa jokin asiakirja, mutta sillä ei ole tarkempaa näkymää liikesalaisuudeksi väitettyyn tietoon.
Periaatteessa olisi ajateltavissa malli, jossa asianomaisen henkilön tai yhteisön pitäisi kertoa liikesalaisuuden sisältävästä tiedosta tuomioistuimelle mutta ei vastapuolelle, jotta tuomioistuin voisi ottaa paremmin kantaa kieltäytymisoikeuteen.
Tällaista mallia ei ole kuitenkaan käytössä, eikä se olisi edes tarkoituksenmukainen. Nimittäin jos tuomioistuin lopulta hyväksyisi kieltäytymisen, syntyisi tilanne, jossa tuomioistuimella ja (yleensä) yhdellä asianosaisella olisi tiedossa sellaisia näytön kannalta mahdollisesti merkityksellisiä seikkoja, joiden suhteen vastapuoli kuitenkin jäisi ulkopuoliseksi.
LSL 2 §:n 1 kohdan määritelmän mukaisesti liikesalaisuuden on täytettävä kolme edellytystä: 1) tieto ei ole yleisesti tunnettu tai (alan ammattilaisen) helposti selvitettävissä, 2) tästä ominaisuudesta seuraa tiedon taloudellinen arvo elinkeinotoiminnassa, sekä 3) tiedon haltija on ryhtynyt kohtuullisiin toimenpiteisiin tiedon suojaamiseksi.
Näistä edellytyksistä varsinkin kaksi ensimmäistä ovat sellaisia, joiden täyttymistä on hyvin vaikea todentaa ilman, että arvion tekijällä on näkymä itse tietoon.
Liikesalaisuuksien suojaa koskevassa lainvalmistelussa ja oikeuskirjallisuudessa on ollut tapana esittää luetteloita siitä, millaiset tiedot yleensä tai tyypillisesti ovat liikesalaisuuksia. Samalla on ollut tapana huomauttaa, ettei jonkin tietotyypin sisältyminen esimerkkiluetteloon ole vielä osoitus tiedon liikesalaisuusluonteesta.
Havainnollisena esimerkkinä voidaan mainita asiakasrekisteri. Jotkin asiakasrekisterit ovat liikesalaisuuden piirissä, kun taas jotkin toiset eivät ole. Kunkin asiakasrekisterin asema liikesalaisuuden kannalta on arvioitava sen sisältämien tietojen perusteella asianomaisissa markkina- ja kilpailuolosuhteissa.
Lisäksi liikesalaisuuden edellytykset voi täyttää tieto, joka ei kuulu mihinkään tyypilliseen kategoriaan. Myös LSL 2 §:n 1 kohdan määritelmää voidaan soveltaa siten kuin J. Patrick Huston on nostanut esille Yhdysvaltain oikeudesta (The Law of Trade Secret Litigation Under the Uniform Trade Secrets Act, 2. edition, American Bar Association, s. 19):
”The case law is clear that just about anything can constitute a trade secret under the right set of facts.”
Korkein oikeus on arvioinut editiovaatimusta ratkaisussaan KKO 2019:7. Editiovaatimus oli liittynyt erästä yhdysvaltalaista yhtiötä koskeviin asiakirjoihin. Korkein oikeus katsoi joidenkin asiakirjojen sisältävän liikesalaisuuksia, kun taas osan asiakirjoista kohdalla näin ei ollut. Niiltä osin kuin asiakirjat sisälsivät liikesalaisuuksia, edellytykset murtaa liikesalaisuuden suoja täyttyivät.
Vaikka ennakkoratkaisu on merkityksellinen etenkin liikesalaisuuden suojan murtamisen perusteiden osalta, seuraavassa tarkastellaan vain niitä perusteluja, jotka korkein oikeus esitti liikesalaisuuden edellytysten täyttymisestä.
Arviointinsa taustaksi korkein oikeus mainitsi, että asiakirjat vastapuolten ilmoituksen mukaan sisälsivät taloudellisia tietoja, hinnoittelumalleja sekä salassapitoehtojen alaisia tietoja ja sopimuksia. Asiakirjojen joukossa oli Yhdysvalloissa rekisteröidyn yhtiön tilinpäätöksiä, perustamisasiakirjoja sekä erinäisiä kirjeitä ja sähköpostiviestejä.
Korkein oikeus viittasi siihen, että ainakin Suomessa tilinpäätökset ovat lain nojalla julkisia, ja oletti saman pätevän myös Yhdysvalloissa. Näin ollen tilinpäätökset eivät voineet sisältää liikesalaisuuksia. Saman johtopäätöksen korkein oikeus teki ”asiakirjojen laatu huomioon ottaen” myös yhtiön perustamisasiakirjoista.
Kun korkein oikeus arvioi kyseisen yhtiön ja sen osakkaiden kanssa tehtyjä sopimuksia edeltäneisiin tarjouksiin liittyviä kirjeitä ja sähköpostiviestejä, se päätteli näiden todennäköisesti sisältävän liikesalaisuuksia. Kantansa tueksi se viittasi aikaisempaan ratkaisuunsa KKO 2013:20, jossa samantyyppisten asiakirjojen oli katsottu rikosasiassa sisältäneen asianomistajayhtiön yrityssalaisuuksia.
Yleisesti voidaan todeta, että korkeimman oikeuden linjaus siitä, millaisia tietoja voitiin pitää liikesalaisuuksina ja millaisia ei, oli perusteltu ja johdonmukainen. Tosin viittausta siihen, että tietyntyyppiset tiedot oli katsottu kokonaan muussa asiassa liikesalaisuuksiksi (ratkaisun KKO 2013:20 aikaan yrityssalaisuuksiksi), ei voida pitää erityisen vahvana perusteluna.
Toisaalta kovin paljon vahvempiakaan perusteluja ei ole OK 17:19:ää ja 17:40:ää sovellettaessa esitettävissä. Kun liikesalaisuuden määritelmää joudutaan soveltamaan tietoihin, joista on käytettävissä vain yleisluonteisempi ilmoitus, päädytään pakostakin tarkastelemaan, millaiset tiedot yleensä tai tyypillisesti ovat liikesalaisuuksia. Suhteessa liikesalaisuuden määritelmään tämä on vieras lähestymistapa, mutta vaihtoehtojakaan ei juuri ole.
Vaikka liikesalaisuuden alan rajaamiseen sovelletaan kaikissa yhteyksissä LSL 2 §:n 1 kohdan määritelmää, arviointi on – ja sen myös pitää olla – kontekstisidonnaista. Eri laeilla on erisuuntaisia yleisiä tavoitteita, ja tämän on tultava esille myös liikesalaisuuden alan tarkemmassa määrittämisessä.
Oikeuskirjallisuudessa Tatu Leppänen on (ennen LSL:n säätämistä) pohtinut liikesalaisuuden määrittymistä OK 17:19:ää sovellettaessa (Liikesalaisuuksien suojasta todistelussa. Teoksessa Juhana Riekkinen (toim.): Oikeutta oikeudenkäynnistä täytäntöönpanoon. Juhlajulkaisu Tuula Linna 1957–25/9–2017, Alma Talent 2017, s. 200–201).
Leppäsen mukaan liikesalaisuuden käsitteellä on melko selvä ydinalueensa, jonka ulkopuolella tapauskohtaisen arvioinnin merkitys erityisesti korostuu. OK 17:19:n mukainen kieltäytymisoikeus on poikkeus vapaan todistelun periaatteesta ja totuuspyrkimyksestä, mistä syystä säännöstä on perusteltua tulkita varovaisesti. Liikesalaisuuden ulkokehällä olevaa tietoa ei ole Leppäsen mukaan välttämättä aihetta suojata OK 17:19:ää sovellettaessa.
Kuten Leppänen (s. 207–208) on lisäksi maininnut, oikeudenkäynneissä ei ole tavatonta, että asianosainen pyrkii estämään itselleen haitallisen näytön esille tulemista vetoamalla liikesalaisuuden suojaan. Myös tästä syystä voidaan mielestäni pitää lähtökohtana, että tuomioistuimen ei pitäisi hyväksyä tietoja liikesalaisuuden piiriin kuuluviksi vain osapuolen otsikkotasoisen argumentaation pohjalta.
OK 17:23.1:n mukaisesti liikesalaisuuden suojaan todistelun yhteydessä vetoavan on saatettava todennäköiseksi kieltäytymistä tukevat seikat (ns. näyttöenemmyys). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos esimerkiksi asiakasrekisterin väitetään olevan liikesalaisuus, olisi edellytettävä perusteluja, miksi juuri kyseinen asiakasrekisteri (eikä vain asiakasrekisterit yleensä) täyttää LSL 2 §:n 1 kohdan kriteerit.
Varsinkin editiovaatimusta ratkaistaessa tuomioistuimella on lähtökohtaisesti mahdollisuus paneutua tarkemmin myös sisällölliseen näyttöön, kun otetaan huomioon OK 17:40.2:n säännös asianomaisen henkilön kuulustelusta ja muiden todisteiden ottamisesta vastaan.
Säännöksen esitöissä (HE 46/2014 vp, s. 102) on todettu, ettei suulliseen kuulemiseen olisi aihetta, jos vaitiolo-oikeuteen vetoavan kanta on ilmeisen perusteltu. Tältä pohjalta voidaan katsoa, että varsinkin, jos tiedon asemasta liikesalaisuutena on epävarmuutta ja tiedon väitetään olevan kilpailullisesti erityisen herkkää, kuulustelumahdollisuutta olisi hyvä hyödyntää sekä liikesalaisuuden edellytysten todentamiseksi että vaitiolo-oikeuden murtamisen perusteiden arvioimiseksi.
